Author's Note: Ajatus tämän tyyppisestä novellista elänyt pidempään mielessä, toivottavasti saan tarinan sellaiseen muotoon, että muutkin ymmärtävät Mahdollisista asiavirheistä saa toki ilmoitella, en esimerkiksi Afganistanin luonnosta en mitenkään asiantuntija ole. Jos tämän vaivaudutte lukemaan, jättäkää toki jonkinlaista palautetta, joohan (: . Koska en betaa omaa niin virheistäkin olisi tietenkin hyvä ilmoitella Sitten vain itse tarinaan!!



Prologi

Aurinkoinen päivä kulkee loppuaan kohden hämäertyen pikku hiljaa. Lämpimien auringon säteiden läpäisemänä sumu nousee hiljalleen läheisestä lammesta metsän peitoksi. Ilta on vielä niin lämmin, ettei hyttysiä ole ehtinyt vielä tulla, ja pieni tuulenvire sen sijaan piti huolen siitä, ettei paarmojakaan ollut riesaksi saakka. Lammelta johtavaa polkua pitkin kulkee kaksi raskain kantamuksin varustettua sotilasta hymyilevinä, märkä tukka vettä valuen. He juttelevat keskenään, välillä irtoaa lämmin hymykin muuten vakavilta kasvoilta. Polku on vanha, joskus se on ollut vilkaskin kulkureitti. Monien askelten jäljiltä se on muodostunut  helppokulkuiseksi; polun juuret ja kuopat ovat muokkautuneet jalalle sopiviksi. Metsä on seudulle epätavallisen tuuhea ja rikas siellä sijaitsevan lammen ansiosta.
    Polku kiemurtelee puiden välistä ja johtaa lopulta pienelle purolle, jolta on silta aikojen saatossa lahonnut. Uutta ei ole rakennettu polun vähentyneen käytön vuoksi. Ensimmäisenä kulkeva sotilas astelee rantakiviä pitkin mahdollisimman lähelle vastarantaa ja loikkaa puron yli kääntyen sitten ojentamaan käden taaempana kulkevalle sotilaalle. Taaempana kulkenut sotilas katsoo ojennetusta kädestä silmiin, hymyilee ja tarttuu käteen. Se tuntuu lämpimältä viilentyneen ilman jälkeen. Hän ponnistaa, astuu puron yli ja irroittaa otteensa kädestä. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa. Mutta hiljaisuus ei ole vaivautunutta, vaan molemmat ovat vaipuneet omiin ajatuksiinsa, eikä puheelle edes olisi tilaa.
    Metsän reunaan saavuttuaan he ehtivät nähdä päivän viimeisten auringon säteiden vaipuvan taivaanrannan taakse. Vielä ehtisi vähän aikaa kulkea ennen kuin olisi liian pimeää. Päivän tavoite oli jokatapauksessa saavutettu, kun oli ehditty metsän tälle puolen ennen pimeän tuloa. Aukealla olisi turvallisempi yöpyä villileläinten vuoksi. He päättävät silti kulkea vielä niin pitkään kuin se olisi mahdollista. Toinen kaivaa kartan esille, tarkistaa kompanssin kanssa suunnan ja niin matka jatkuu jälleen.
Heidän kuljettuaan kotvan aikaa hämärä alkaa jo ottaa ylivallan, joten he laskevat kantamukset selästään ja ryhtyvät purkamaan yöpymistarvikkeita. Makuupussien levittämisen jälkeen toinen miehistä ryhtyy sytyttämään nuotiota aiemmin metsästä keräämistään oksista ja toinen etsii repustaan illan ruokatarpeet.
Nuotion kunnollista syttymistä odotellessaan he istahtavat kumpikin omalle makuupussilleen. Toinen miehistä kääntää katseensa taivaalle, kohti kirkastuvia tähtiä ja toinen tuijottaa hiljalleen kasvavia liekkejä. Päivän patikointi väsyttää, lihakset nauttivat levosta. Liekkien jo hiukan hiivuttua toinen asettaa hiiltyneiden oksien päälle kahvipannun ja toiselle laidalle nuotiota pienen paistinpannun, jossa lämpenee illan ateria. Ruokien ollessa lämpimiä molemmat ottavat oman osuutensa lautaselleen ja syventyvät syömään. Ruoka maistuu todella hyvältä pitkän matkan jälkeen. Ruokailun aikana he käyvät vielä läpi seuraavan päivän ohjelmaa. Syömisen jälkeen on jo ehtinyt tulla melkein pimeää, astiat asetellaan takaisin rinkkoihin ja miehet kömpivät kumpikin omaan makuupussiinsa. Silmiä painaa pitkä päivä, mieli vaatii lepoa. Tänä yönä molemmat saisivat nukkua, koska näin kaukana erämaassa ei tarvisi pitää yövartiota mahdollisten paikallisten hyökkäysten varalta. Unen autuaasta horroksesta toinen miehistä vielä havahtuu hereille ja kuiskaa:
 -Kim?
 -Nmmm mitä Mark?,  kuuluu vaimea vastaus.
 -Hyvää yötä Kim.
 -Nuku hyvin Mark, Kim kuiskaa takaisin.

Tyhjän taivaankin jo osoittamana yöstä tulee varsin kylmä lämpimän päivän vastapainoksi. Yön hiljaisuudessa vierekkäin olevat miehet hivuttautuvat tiedostamattaan toistensa kehojen lämpöön. Hiljaisen yölinnun huudon havahduttama Kim avaa silmänsä yön pimeyteen. Hän tuntee kasvoillaan itseensä vieressään nukkuvan Markin hengityksen. Tunnistettuaan äänen linnuksi, Kim rentoutuu jälleen. Uni on kuitenkin karissut silmistä ainakin hetkeksi. Kim katsoo kattonaan olevaa tähtitaivasta, samoin kuin jo aiemmin illalla. Sieltä hän tunnistaa tuttuja tähtikuvioita, joiden paikkoihin näillä leveyspiireillä hän ei ikinä varmaan tottuisi. Ajatukset käväisevät kodissa, mutta eivät viivy siellä pitkään. Täällä oli hyvä. Tässä oli hyvä, uninen tietoisuus toteaa. Kim sulkee jälleen silmänsä, ja jo puoliksi unissaan kääntää päänsä hiljaa niin, että kasvoilla tuntuu jälleen Markin tasainen hengitys. Hetken kuluttua molemmat miehet ovat taas unessa.